Ulkokentällä ja ravailua

Heippa. Onpas mennyt monta päivää siitä kun viimeks raapustin tänne jotain. Tuntuu siltä että päivät menee tosi hitaasti, mutta sitten ne ovatkin vierähätäneet ohi hirveetä vauhtia ja blogipäivittely on jäänyt tekemättä.

 

Olen tällä viikolla tehnyt monta pitkää työpäivää ja tällä hetkellä istun bussissa suntana Pori, joten tämän viikon ratsastukset jää minulle tällä viikolla lyhyiksi. Mutta eipä se mitään, Ronja on äidin ja Maijan hyvässä hoidossa joten hän saa palon rakkautta ja porkkanoita vaikken olekkaan paikalla.

 

Kävin kuitenkin su-ti tallilla ratsastamassa. Sunnuntaina ja maanantaina olimme ulkokentällä. Olen aiemmin ratsastanut Ronjaa ainoastaan kerran ulkona, ja silloinkin oltiin Helgstrandin turvallisessa ympäristössä jossa ei ollut lapsia, pieniä karvapalloja (lue shettiksiä) saatikka Polo Cross harrastajia. Neidillä pyöri siis silmät aikas hyvin kun sunnuntaina ekaa kertaa jalkamme (tai kaviomme) kentälle laitettiin. Ronjaa kyllä jännitti aika lailla, hän ei olisi millään halunnut kulkea nätisti muodossa ja ohjiakin piti vähän väliä kiskoa käsistäni. Siitä huolimatta aloitimme ravailun sairasloman jälkeen. Tarmokkaasti ja tahdikkaasti tytöllä nousi jalat ja oi sitä tunnetta kun tajusin että jess, kohta pääsee taas treenaamaan. Se kyllä muuttu aika nopeasti ärsytykseks kun Ronja ei millään halunnut tehdä yhteistyötä.

 

Maantaina oltiin sitten taas ulkokentällä. Ronja oli jo hieman rauhallisempi. Hän oli kyllä vielä jännittynyt ja pyrki muodosta pois, joten laitoin gramanit jotta hän alkaisi työskentelemään oikein päin. Mielestäni on paljon pahempi jos minun on koko ajan pakko korjata ja häiritä häntä ilman gramaaneja, kun että laitan gramaanit ja pystyn siten ratsastamaan paljon pienimmillä avuilla.

Tiistaina kävimme illalla tallilla ja pääsimme maneesiin. Ronja oli kivan tuntunen, pehmeä ja rauhallinen. Pääsin hyvin vaikuttamaan ja ratsatsamaan ja olin pitkästä aikaa tyytyväinen ratsastukseeni.

Ronja on siis tällä hetkellä kuntoutuksessa pienen vamman takia. Näinä kolmena päivänä tein ainoastaan paljon käyntiä ja yhteensä noin 20 pitkää sivua ravia. Maija tekee tällä viikolla samanlaista työskentelyä ja äiti kävelyttää. Ensi viikolla aion ottaa laukkaa mukaan ohjelmaan ja sen jälkeen ei kestä enään kauaa ennen kuin pääsemme taas harjoittelemaan kunnolla. 

Baby steps, baby steps.

Ihana Ronja

Hei,

Olen pari päivää ollut reissussa, mutta nyt olen taas kotona joten päivitys tulee palaamaan normaalille tasolleen.

Käytiin Martinan kanssa eilen illalla tallilla. Ronjalla oli eilen tokavika kävelypäivä, huomenna aion kavuta sen selkään ja ravata vähän. Kun tultiin tallille, hevoset olivat jo saaneet iltaheinänsä ja minulla ei ollut minnekkään kiire koska ohjelmassa oli ainoastaan taluttelua. Ronja oli jo tallissa tosi hyvällä tuulella, se oli innoissaan ja pirteä.

Huolellisen harjauksen jälkeen mentiin sitten Ronjan kanssa maneesiin tallustelemaan. Ja viisi minuuttia sen jälkeen kun olimme tulleet maneesiin tunsin miten joku tökki minua. Katoin Ronjaa ja se näytti niin tyytyväiseltä. Käveltiin hetki ja taas se tönäsi minun kättä. Se tunne oli aivan ihana.

Olette varmaan vähän hämmillänne miksi tämä on minulle niin iso asia. Ronja on hevosena todella ujo ja hiljainen. Se ei koskaan tee itsestään numeroa ja se on aika epävarma. Tämä oli ensimmäinen kerta koskaan kun se itse vaati huomiota. Ensimmäistä kertaa kun se oma-aloitteisesti haluisi taputuksia ja ihmisen kanssa yhteisoloa. Se on aina ennen ollut niin omassa kuoressaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun se tuli sieltä ulos. Ensimmäinen kerta kun se uskalsi näyttää hieman että minkälainen se on. Ensimmäinen kerta kun se oikeesti näytti että se haluaa olla minun kanssa. Tuntuu niin hyvältä että se vihdoinkin uskaltaa näyttää kuka se on ja että se luottaa minuun.

Ihana ihana Ronjani <3

Kilpailuhevosen elämä

Ehdin näköjään vielä raaputtaa tekstin ennekuin blogi pitää päivän tauon.

Luin juuri yhden todella ison hevosblogin tekstiä. Kommenteissa pompahti esiin kirjoitus jossa kritisoitiin sitä miten kilpailuhevosia kohdellaan. Puhuttiin huippu kilpahevosen elämästä. Se laittoi minut miettimään, ja ajattelin alle kirjoittaa omista ajatuksistani.

Voisin aloittaa määrittelemällä mitä minä tarkoitan kilpailuhevosella. Minulle kilpailuhevonen on sellainen joka kilpailee säännöllisesti vähintään kansallisella tasolla joko omissa ikäluokissaan tai vaativissa luokissa. Hevonen joka starttaa kaksi kertaa vuodessa aluekisoissa ilman tavoitteita ei ole kilpailuhevonen. Kilpailuhevoselle on asetettu tarkat tavoitteet ja valmentautuminen on sen mukaista. 

Hevosella kuin hevosella on joitakin perustarpeita. Ne kaipaavat vettä, ruokaa, säänsuojaa, tarpeeksi liikutusta, terveydenhuoltoa sekä rakkautta. Näitä perustarpeita voidaan täyttää monella eri tavalla riippuen hevosen käytöstä.

Kilpahevosen elämä on hyvin vaihtelevaa. Kilpailukauden aikana matkustellaan paljon ja ollaan monessa eri paikassa. Naapurikaverit vaihtelee päivittäin ja ympärillä tapahtuu koko ajan. Lepokaudella ja treenikaudella ollaan sitten taas pitkään kotitallilla ja seurataan tarkkoja rutiineja. Nämä vaihtelut ovat tietysti hevosella rankkaa ja stressaavaa.

Samalla ei saa unohtaa että myös hevoset tottuvat muutoksiin. Mielestäni kilpahevosta ei voi verrata pihassa möllöttävään shettikseen. Niitä on jo syntymästä lähtien kohdeltu eri tavalla. Kilpahevonen on jo nuorena tottunu siihen että matkustetaan pitkiä matkoja, että ympäristö vaihtuu ja että rutiinit eivät aina ole samat. Shettis taas on ehkä elänyt koko elämänsä samassa paikassa. 

Usein puhutaan siitä että on niin hirveetä kuin kilpahevoset eivät pääse ulos tarhailemaan hevoskavereittensa kanssa. Ymmärrän tämän täysin. Täydellisessä maailmassa huippuratsastajat antaisivat hevosensa laiduntaa isoissa laumoissa. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Miksi ei? Koska tähän harrastukseen/ammattiin on sekoitettu mukaan raha. Huippuhevoset ovat arvoltaan useita miljoonia. Ja vaikkei ne olisi niitä parhaimpia, niin niitä ei päästetä yhteen juuri sen takia, koska ne voivat laumassa loukata toisensa. Voin itsekkin sanoa että vaikka todella kovasti haluaisin päästää Ronjan laitumelle tänä kesänä, en tule sitä tekemään. Miksi? Koska meidän tallilla hevoset päästetään laitumelle ainoastaan laumoissa. Ja minä en uskalla ottaa sitä riskiä että häntä potkaistaan tai muuten kolhitaan. Minulla ei ole varaa siihen että hän loukkaantuu.

Tarhaaminen sinäänsä on sitten aivan toinen asia. Pidän itse tiukasti kiinni siitä että hevosen on päästävä ulos sopivan kokoiseen tarhaan ainakin puoleksi päiväksi. Mielestäni tunti postimerkin kokoisessa tarhassa ei ole riitävä. Hevosen on päästävä ulos jalottelemaan ilman mitään vaatimuksia, se on hyvä sekä hevosen keholle että mielelle.

Tämä ei tietenkään ole mahdollista kilpahevoselle joka matkustaa kilpailusta kilpailuun. Usein kuitenkin Euroopassa asuva hevonen ehtii hengähtää kotitallilla ainakin pari päivää ennenkuin on taas aika lähteä. Jollei, niin on muitakin hyviä vaihtoehtoja. Hoitajan kanssa kävely toimii hyvin. Ei se tietysti ole sama asia, mutta se on parempi kuin ei mitään. Juoksuttaminen toimii myös. 

Minusta tuntuu usein että ihmiset huutelevat näistä asioista aivan turhaan. Puhutaan siitä että se on niin kamalaa kun hevosilla käytetään kannuksia, niitä klipataan ja niille laitetaan kaiken maailman varusteita. Radikaalimmat haluaisivat nähdä että huippuhevoset suorittaisivat ilman kenkiä.

Totuus ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen. Mitä jos hevosta ei tarvi vetää yhtä paljon suusta jos sille laitetaan vahvempi kuolain? Mitä jos se vastaa herkemmin pohjeapuihin jos käyttää kannusta? Entäpä miten hevonen ilman kenkiä pysyy pystyssä nurmikentällä? 

Tietysti pitää aina muistaa että hevonen on hevonen. Se on eläin joka ei vapaaehtoisesti ole valinnut tätä elämää. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että se ei nauttisi elämästään. Usein mielestäni hevoset jotka kilpailevat isoilla areenoilla näyttävät paljon tyytyväisimmiltä kuin esim. ratsastukoulun hevoset. 

Ajatukseni ovat hieman sekavat. Mielipiteitä kun on niin paljon erilaisia.
Alla kuitenkin vielä kuva joka kuvailee ajatuksiani.

Kuva hevosesta joka mielestäni hehkuu onnellisuutta.
Korvat ovat iloisesti hörössö ja koko hevosen olemus on positiivinen.
Tämä siitä huolimatta että hevonen on kengitetty ja että sillä käytetään kankia ja kannuksia.

Tämä teksti varmaan vihastuttaa monia. Nämä ovat kuitenkin omat ajatukserni ja mielipiteeni, enkä syylistä ketään. Olen tietoinen siitä että ihmisillä on eri mielipiteitä ja eri näkemyksiä siitä mikä on oikein ja väärin.

High Heelz Firfod

eli Ronja. En ole vielä esitellyt minun partner in crimea. Hän on kuitenkin tärkein kulmapala minun ratsastuspalapelissä, joten hän ansaitsee kunnollisen esittelyn. Jos tämä menee joltakin ohi tai haluatte lukea tämän uudestaan, niin tämä tulee löytymään Ronjan omalta sivulta. Sen löydätte täältä: Ronjan sivu.

Ronja on vuonna 2006 syntynyt tanskalainen lämminverinen. Isä on nimeltään Zardin Firfod, jonka isä taisi olla Gribaldi. Emän nimi on Hiroshima Firfod, jonka isä on Michellino. Väriltään Ronja on tummanruunikko. Takajaloissa on pienet sukat, muita merkkejä hänellä ei ole. Ostimme Ronjan vuonna 2013 alkusyksystä Tanskasta.

Ronja on luonteeltaan aika arka. Hän ei pidään kovaa meteliä itsestään ja hän saattaa säikähtää pienestäkin asioista. Hän ei ole vielä päästänyt minua kovinkaan lähelle itseään ja oleskelee mielellään omissa oloissaan. 

Hän on kuitenkin todella kiltti ja luotettava. Hän on valpas ja tarkkaileekin ympäristöään hyvin tarkkaan, mutta ei hypi päälle tai ryöstä. Ratsastaessa Ronja on herkkä ja pehmeä. Hän on aina innoissaan opettelemassa uutta, vaikka se häntä vähän pelottaakin. Sanoisin että Ronja tällä hetkellä osaa Helppon A:n liikkeet. Vaihtoja olemme jo jonkin verran opetelleet, mutta ne ovat vielä vaiheessa.

Tavoitteni Ronjan kanssa ovat korkeissa luokissa. Pitkällä tähtäimellä uskon että pystymme kilpailemaan kansainvälisesti. Ronjalla on liikkeet ja kapasiteetti, samalla kun hän on atleettinen ja älykäs. Suurin unelmani ja samalla tavoitteni on päästä kilpailemaan hänen kanssa Helsinki International Horse Showssa. Uskon kuitenkin että nälkä kasvaa syödessä ja parin vuoden päästä päätavoitteeni on sitten taas suurempi.

En kuitenkaan aio hosua Ronjan kanssa. Tämän kauden päätavoite on että Ronja oppisi mitä kisahevosen elämään kuuluu ja että saisimme hyviä ja tasaisia ratoja alle. Haluan että Ronja alkukesästä osaa vaihdot varmasti ja oikeaoppisesti sekä että hän pystyy suorittamaan Helpon A:n ratoja hyvillä tuloksilla. Alku syksystä haluasin päästä starttaamaan Vaativaa B:tä, josta on sitten hyvä jatkaa kohti talvitreeniä ja 2015 kilpailukautta.

Minulla ei valitettavasti vielä ole kovinkaan monta hyvää kuvaa Ronjasta, mutta allaolevat on Susanna Niemen ottamia.

 

Ps. Blogi pitää pari päivää vapaata, mutta palaillaan taas perjantaina.

Kevätmietteitä muodista

Joka kevät minulle iskee uudistushimo. Haluan heittää kaikki vanhat vaatteeni ja tavarini parvekeelta alas ja aloittaa uuden kauden raikkaissa ja tyylikkäissä väreissä. Tummat ja klassiset vaatteeni painavat mieltäni ja kaipaan kevyiden ja värikkäiden asujen pariin.

Tämä koskee myös ratsastusvaateitani. Tällä hetkellä omistan ainoastaan tummansinisiä ratsastushousuja ja tummia takkeja. Pari hempeän väristä kauluspaitaa vaatekaapistani kyllä löytyy, mutta pää-asiassa ratsastuskamani ovat tummia.

Mihin haluaisin sitten tänä keväänä pukeutua? Olen viime aikoina alkanut ihailemaan kevyitä toppatakkeja, joten sellanen on minun toivelistallani korkealla. Samalla koen että tiukat pitkähihaiset ovat erittäin mukavat ratsastessa. Olisi aivan täydellistä jos löytyisi samanmallisia 3/4 hihalla, jotka eivät ole yhtä kuumia kesällä. Myös kauluspaidat ovat mieleeni, ne kun antavat ryhdikkään ja todella asiallisen ilmeen.

Tykkään siis klassisesta tyylistä, mutta haluaisin uudistaa värimaailmaani. Beiget ratsastushousut olisivat todella nätit. Niihin voisi sitten yhdistää vaikkapa vadelmanvärisen, pehmeän kauluspaidan tai vaikkapa neonvärisen takin kivoilla yksityskohdilla. Luonnoliseen väriin kun voi yhdistää villimpiäkin vaihtoehtoja.

Ronjaa en kuitenkaan haluua pukea kokonaan pinkkiin. Hän sopii erittäin hyvin tummansiniseen, beigeä en ole kokeillut mutta sekin voisi olla hyvä vaihtoehto. Siihen saisi kuitenkin nostetta ja pirteämpää ilmettä jos lisäisi vaikkapa juuri tuohon vadelmanväriseen paitaan sopivan reunusnauhan tai hieman kimallusta. 

"Because diamonds are a girl's best friend."

Kannustetaan kaveria

Maneesissa on hyytävän kylmä. 4 ratsukkoa verryttelee pienellä alueella, yksi suorittaa radalla. Katsomosta kuuluu pientä muminaa, muuten koko rakennus on aivan hiljaa. Kaijuttimista kuulutetaan viimeisen ratsukon tulos. Prosenttimäärä on 64,5 % ja hän menee sillä tuloksella johtoon. Kukaan ei muuta ilmettään.

Tämä tilanne on minulla aivan liian tuttu. Me täällä Suomessa emme osaa iloita kaverin tai joukkueemme puolesta. Me suoritamme yksilöinä, emme joukkueena. Liian usein kävelemme voittajaratsukon ohi onnittelematta ja liian usein iloitsemme siitä että kaveri kielsi ulos tai että hevonen säikkyi radalla.

Tähän tarvitaan muutos. Meillä ei täällä Suomessa ole varaa siihen että painamme alas toisiamme. Tallikaveria pitää kannustaa. Positiivisessä ympäristössä ihmiset kehittyvät ja viihtyvät aivan toisella tavalla kuin sellaisessa missä myhäillään tyytyväisesti kun kaveri epäonnistuu. Meidän pitää alkaa katsomaan onnistumisia isommasta näkökulmasta. Joka ikinen kerta kun joku onnistuu tavoitteisaan, olisi se sitten PM kullan voitto tai se että uskaltaa laukata kokonaisen kierroksen ilman taluttajaa, pitää kannustaa. Sama pätee siihen kun kaveri epäonnistuu ja häntä harmittaa. Silloin kavereiden pitää olla vieressä, ottaa kädestä kiinni ja kehottamaan kokeilemaan uudestaan.

Se, että joku toinen onnistuu kilpailuradalla ei ole itseltään pois. Kukaan ei ole määritelly että tässä luokassa saa olla enintään 10 nollaradan ratsukkoa tai että tuomari saa luokan aikana antaa enintään 20 7aa. Radalle lähdetään aina puhtaalta paperilta, olisiko sitten edeltävä ratsukko tehnyt johtotuloksen tai pohjanoteerauksen.

Sen sijaan kun että katsomme kaveriamme vinoon hänen voittaessaan kun meillä on itse mennyt huonosti, kannattaa katsoa asiaa toisesta näkökulmasta. Tehdään toisten onnistummisista motivaationlähteitä. Kannattaa kysellä miten hän valmistautuu kilpailuihin, miten hän ratkoaa esim. sen jos häntä jännittää tai miten hän onnistuu reagoimaan tarpeeksi nopeasti radalla. Aina kannattaa miettiä miten pystyisi kääntämään tilanteen sellaiseksi että kehittäisi itseään ratsastajana.

Myönnän että olen itsekkin kuulunut tähän joukkoon. Olen hiljaa iloinnut kun muut epäonnistuvat ja harmitellut kun he suorittavat paremmin kuin minä. Eikö tämä kuullostakkin sairaalta? Silti tämä on meidän todellistuutta. Tälläisessä ympäristössä harvat pystyvät kehittymään ja monet tuntevat että hevosmaailma on kylmä ja kova.

Siksi olenkin tehnyt muutoksia ajattelutapaani. Hevosharrastusksen pitää olla sellainen että tallille on kiva tulla ja että siellä viihtyy. Kaikkihan jaamme yhteisen innostuksen ja rakkauden hevosia kohtaan. Olen oppinut iloitsemaan toisten menestyksiä rehellisellä ja aidolla tavalla. Kyselen mielläni kilpailukuulumisa kavereiltani ja työnnän mustasukkaisuuteni pieneen nurkkan. Koska sitä nousee vielä pintaan. Muutos ei tapahdu parissa päivässä, vaan sille pitää antaa aikaa. Mutta joka kerta kun tunnen että höh, miksen minäkin, niin mietin toiste. Kaverini ovat tehneet aivan upeata työtä, ja kaikkien pitää saada onnistua. Kysyn itseltäni mitä minä voin oppia tästä, katson heidän ratsastustaan ja otan mallia. Näin me kaikki kehitymme eteenpäin ilman sitä kylmää ja viileää tunnelmaa jota esiintyy aivan liian usein etenkin koulukisoissa.

Joten. Ensi kerralla kun koet että harmittaa kun kaverisi onnistuu jossain. Tukahduta mustasukkaisuuden tunteet tyynyn alle, mieti miten ihanalta se tuntuu kun onnistuu ja kerro hänelle miten aidosti iloinen olet hänen puolesta. Kehuminen on ilmaista, se ei ole sinulta pois ja tiedät itsekkin miten hyvältä se tuntuu kun joku tulee ja kehuu hyvää suoritustasi.

"It took us so long and we worked so hard
We came so far just to compete"

Hoitelupäivä

Ronjan kanssa meillä oli eilen oikea hoitelupäivä. Käveltiin maneesissa noin puoli tuntia, pesin sen ihottumaa, rasvasin turpaa ja maalasin kaviot kaviorasvalla. Tein kaikkea sellaista mitä en ole talven aikana tehnyt, mutta mitä on kiva tehdä nyt kun kevät koittaa ja alkaa taas huomioimaan miten paljon se viimeinen silaus vaikuttaa lopputulokseen..

Omasta mielestäni yksityiskohdat ovat todella tärkeitä. Se luo huoliteltun ja siistin kokonaisuuden. Samalla olen itse aivan liian lepsu viimeistelyn kanssa. En pese varusteitani joka päivä enkä siisti Ronjan harjaa kovinkaan usein. Tuntuu että aika ei arjessa riitä niihin pieneen yksityiskohtaan. Uskon kuitenkin että tämä on täysin puppua. Se että pesee suitset ratsastuksen jälkeen tai siistii vuohiskarvat ei vie montaa minuuttia.

Uskon että ratsukon siisteydellä on vaikutus sen suoritustasoon. En siksi että tuomarit antaisi siitä enemmän pisteitä, vaan siten että sekä hevoselle että ratsastajalle tulee parempi olo. Onhan se kivempaa ratsastaa jos varusteet ovat edustavassa kunnossa, hevonen on harjattu niin että karvapeite kiiltää ja ratsastajalla on puhtaat ja siistit vaatteet. Tämä ei tarkoita sitä että tarvii Kingslandin tai Pikeurin varusteet että voisi suorittaa hyvin, vaan sitä että ratsukon yleisilme on siisti ja huoliteltu. Se on merkki siitä että ratsastaja välittää tilanteesta ja että hän arvostaa sitä että hän pääsee valmentautumaan tai kilpailemaan. Se luo siihen hetkeen enemmän tärkeyttä ja halua suorittaa paremmin.

Siksi ajonkin parantaa omaa toimintaani. Siisteys on osa ammattimaista ilmettä ja kuvaa. Haluan että Ronjan kanssa edustamme tästä lähtien aina puhdistetuissa varusteissa, huolituissa asukokonaisuuksissa ja ilman ylimääräisiä karvatupsuja. Silloin saa hyvän lähtökohdan korkeatasoiseen valmentautumisseen ja kilpailemiseen.

"The details are not details. They make the design."

 - Charles Eames