Ihana Ronja

Hei,

Olen pari päivää ollut reissussa, mutta nyt olen taas kotona joten päivitys tulee palaamaan normaalille tasolleen.

Käytiin Martinan kanssa eilen illalla tallilla. Ronjalla oli eilen tokavika kävelypäivä, huomenna aion kavuta sen selkään ja ravata vähän. Kun tultiin tallille, hevoset olivat jo saaneet iltaheinänsä ja minulla ei ollut minnekkään kiire koska ohjelmassa oli ainoastaan taluttelua. Ronja oli jo tallissa tosi hyvällä tuulella, se oli innoissaan ja pirteä.

Huolellisen harjauksen jälkeen mentiin sitten Ronjan kanssa maneesiin tallustelemaan. Ja viisi minuuttia sen jälkeen kun olimme tulleet maneesiin tunsin miten joku tökki minua. Katoin Ronjaa ja se näytti niin tyytyväiseltä. Käveltiin hetki ja taas se tönäsi minun kättä. Se tunne oli aivan ihana.

Olette varmaan vähän hämmillänne miksi tämä on minulle niin iso asia. Ronja on hevosena todella ujo ja hiljainen. Se ei koskaan tee itsestään numeroa ja se on aika epävarma. Tämä oli ensimmäinen kerta koskaan kun se itse vaati huomiota. Ensimmäistä kertaa kun se oma-aloitteisesti haluisi taputuksia ja ihmisen kanssa yhteisoloa. Se on aina ennen ollut niin omassa kuoressaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun se tuli sieltä ulos. Ensimmäinen kerta kun se uskalsi näyttää hieman että minkälainen se on. Ensimmäinen kerta kun se oikeesti näytti että se haluaa olla minun kanssa. Tuntuu niin hyvältä että se vihdoinkin uskaltaa näyttää kuka se on ja että se luottaa minuun.

Ihana ihana Ronjani <3

Kilpailuhevosen elämä

Ehdin näköjään vielä raaputtaa tekstin ennekuin blogi pitää päivän tauon.

Luin juuri yhden todella ison hevosblogin tekstiä. Kommenteissa pompahti esiin kirjoitus jossa kritisoitiin sitä miten kilpailuhevosia kohdellaan. Puhuttiin huippu kilpahevosen elämästä. Se laittoi minut miettimään, ja ajattelin alle kirjoittaa omista ajatuksistani.

Voisin aloittaa määrittelemällä mitä minä tarkoitan kilpailuhevosella. Minulle kilpailuhevonen on sellainen joka kilpailee säännöllisesti vähintään kansallisella tasolla joko omissa ikäluokissaan tai vaativissa luokissa. Hevonen joka starttaa kaksi kertaa vuodessa aluekisoissa ilman tavoitteita ei ole kilpailuhevonen. Kilpailuhevoselle on asetettu tarkat tavoitteet ja valmentautuminen on sen mukaista. 

Hevosella kuin hevosella on joitakin perustarpeita. Ne kaipaavat vettä, ruokaa, säänsuojaa, tarpeeksi liikutusta, terveydenhuoltoa sekä rakkautta. Näitä perustarpeita voidaan täyttää monella eri tavalla riippuen hevosen käytöstä.

Kilpahevosen elämä on hyvin vaihtelevaa. Kilpailukauden aikana matkustellaan paljon ja ollaan monessa eri paikassa. Naapurikaverit vaihtelee päivittäin ja ympärillä tapahtuu koko ajan. Lepokaudella ja treenikaudella ollaan sitten taas pitkään kotitallilla ja seurataan tarkkoja rutiineja. Nämä vaihtelut ovat tietysti hevosella rankkaa ja stressaavaa.

Samalla ei saa unohtaa että myös hevoset tottuvat muutoksiin. Mielestäni kilpahevosta ei voi verrata pihassa möllöttävään shettikseen. Niitä on jo syntymästä lähtien kohdeltu eri tavalla. Kilpahevonen on jo nuorena tottunu siihen että matkustetaan pitkiä matkoja, että ympäristö vaihtuu ja että rutiinit eivät aina ole samat. Shettis taas on ehkä elänyt koko elämänsä samassa paikassa. 

Usein puhutaan siitä että on niin hirveetä kuin kilpahevoset eivät pääse ulos tarhailemaan hevoskavereittensa kanssa. Ymmärrän tämän täysin. Täydellisessä maailmassa huippuratsastajat antaisivat hevosensa laiduntaa isoissa laumoissa. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Miksi ei? Koska tähän harrastukseen/ammattiin on sekoitettu mukaan raha. Huippuhevoset ovat arvoltaan useita miljoonia. Ja vaikkei ne olisi niitä parhaimpia, niin niitä ei päästetä yhteen juuri sen takia, koska ne voivat laumassa loukata toisensa. Voin itsekkin sanoa että vaikka todella kovasti haluaisin päästää Ronjan laitumelle tänä kesänä, en tule sitä tekemään. Miksi? Koska meidän tallilla hevoset päästetään laitumelle ainoastaan laumoissa. Ja minä en uskalla ottaa sitä riskiä että häntä potkaistaan tai muuten kolhitaan. Minulla ei ole varaa siihen että hän loukkaantuu.

Tarhaaminen sinäänsä on sitten aivan toinen asia. Pidän itse tiukasti kiinni siitä että hevosen on päästävä ulos sopivan kokoiseen tarhaan ainakin puoleksi päiväksi. Mielestäni tunti postimerkin kokoisessa tarhassa ei ole riitävä. Hevosen on päästävä ulos jalottelemaan ilman mitään vaatimuksia, se on hyvä sekä hevosen keholle että mielelle.

Tämä ei tietenkään ole mahdollista kilpahevoselle joka matkustaa kilpailusta kilpailuun. Usein kuitenkin Euroopassa asuva hevonen ehtii hengähtää kotitallilla ainakin pari päivää ennenkuin on taas aika lähteä. Jollei, niin on muitakin hyviä vaihtoehtoja. Hoitajan kanssa kävely toimii hyvin. Ei se tietysti ole sama asia, mutta se on parempi kuin ei mitään. Juoksuttaminen toimii myös. 

Minusta tuntuu usein että ihmiset huutelevat näistä asioista aivan turhaan. Puhutaan siitä että se on niin kamalaa kun hevosilla käytetään kannuksia, niitä klipataan ja niille laitetaan kaiken maailman varusteita. Radikaalimmat haluaisivat nähdä että huippuhevoset suorittaisivat ilman kenkiä.

Totuus ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen. Mitä jos hevosta ei tarvi vetää yhtä paljon suusta jos sille laitetaan vahvempi kuolain? Mitä jos se vastaa herkemmin pohjeapuihin jos käyttää kannusta? Entäpä miten hevonen ilman kenkiä pysyy pystyssä nurmikentällä? 

Tietysti pitää aina muistaa että hevonen on hevonen. Se on eläin joka ei vapaaehtoisesti ole valinnut tätä elämää. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että se ei nauttisi elämästään. Usein mielestäni hevoset jotka kilpailevat isoilla areenoilla näyttävät paljon tyytyväisimmiltä kuin esim. ratsastukoulun hevoset. 

Ajatukseni ovat hieman sekavat. Mielipiteitä kun on niin paljon erilaisia.
Alla kuitenkin vielä kuva joka kuvailee ajatuksiani.

Kuva hevosesta joka mielestäni hehkuu onnellisuutta.
Korvat ovat iloisesti hörössö ja koko hevosen olemus on positiivinen.
Tämä siitä huolimatta että hevonen on kengitetty ja että sillä käytetään kankia ja kannuksia.

Tämä teksti varmaan vihastuttaa monia. Nämä ovat kuitenkin omat ajatukserni ja mielipiteeni, enkä syylistä ketään. Olen tietoinen siitä että ihmisillä on eri mielipiteitä ja eri näkemyksiä siitä mikä on oikein ja väärin.

High Heelz Firfod

eli Ronja. En ole vielä esitellyt minun partner in crimea. Hän on kuitenkin tärkein kulmapala minun ratsastuspalapelissä, joten hän ansaitsee kunnollisen esittelyn. Jos tämä menee joltakin ohi tai haluatte lukea tämän uudestaan, niin tämä tulee löytymään Ronjan omalta sivulta. Sen löydätte täältä: Ronjan sivu.

Ronja on vuonna 2006 syntynyt tanskalainen lämminverinen. Isä on nimeltään Zardin Firfod, jonka isä taisi olla Gribaldi. Emän nimi on Hiroshima Firfod, jonka isä on Michellino. Väriltään Ronja on tummanruunikko. Takajaloissa on pienet sukat, muita merkkejä hänellä ei ole. Ostimme Ronjan vuonna 2013 alkusyksystä Tanskasta.

Ronja on luonteeltaan aika arka. Hän ei pidään kovaa meteliä itsestään ja hän saattaa säikähtää pienestäkin asioista. Hän ei ole vielä päästänyt minua kovinkaan lähelle itseään ja oleskelee mielellään omissa oloissaan. 

Hän on kuitenkin todella kiltti ja luotettava. Hän on valpas ja tarkkaileekin ympäristöään hyvin tarkkaan, mutta ei hypi päälle tai ryöstä. Ratsastaessa Ronja on herkkä ja pehmeä. Hän on aina innoissaan opettelemassa uutta, vaikka se häntä vähän pelottaakin. Sanoisin että Ronja tällä hetkellä osaa Helppon A:n liikkeet. Vaihtoja olemme jo jonkin verran opetelleet, mutta ne ovat vielä vaiheessa.

Tavoitteni Ronjan kanssa ovat korkeissa luokissa. Pitkällä tähtäimellä uskon että pystymme kilpailemaan kansainvälisesti. Ronjalla on liikkeet ja kapasiteetti, samalla kun hän on atleettinen ja älykäs. Suurin unelmani ja samalla tavoitteni on päästä kilpailemaan hänen kanssa Helsinki International Horse Showssa. Uskon kuitenkin että nälkä kasvaa syödessä ja parin vuoden päästä päätavoitteeni on sitten taas suurempi.

En kuitenkaan aio hosua Ronjan kanssa. Tämän kauden päätavoite on että Ronja oppisi mitä kisahevosen elämään kuuluu ja että saisimme hyviä ja tasaisia ratoja alle. Haluan että Ronja alkukesästä osaa vaihdot varmasti ja oikeaoppisesti sekä että hän pystyy suorittamaan Helpon A:n ratoja hyvillä tuloksilla. Alku syksystä haluasin päästä starttaamaan Vaativaa B:tä, josta on sitten hyvä jatkaa kohti talvitreeniä ja 2015 kilpailukautta.

Minulla ei valitettavasti vielä ole kovinkaan monta hyvää kuvaa Ronjasta, mutta allaolevat on Susanna Niemen ottamia.

 

Ps. Blogi pitää pari päivää vapaata, mutta palaillaan taas perjantaina.

Kevätmietteitä muodista

Joka kevät minulle iskee uudistushimo. Haluan heittää kaikki vanhat vaatteeni ja tavarini parvekeelta alas ja aloittaa uuden kauden raikkaissa ja tyylikkäissä väreissä. Tummat ja klassiset vaatteeni painavat mieltäni ja kaipaan kevyiden ja värikkäiden asujen pariin.

Tämä koskee myös ratsastusvaateitani. Tällä hetkellä omistan ainoastaan tummansinisiä ratsastushousuja ja tummia takkeja. Pari hempeän väristä kauluspaitaa vaatekaapistani kyllä löytyy, mutta pää-asiassa ratsastuskamani ovat tummia.

Mihin haluaisin sitten tänä keväänä pukeutua? Olen viime aikoina alkanut ihailemaan kevyitä toppatakkeja, joten sellanen on minun toivelistallani korkealla. Samalla koen että tiukat pitkähihaiset ovat erittäin mukavat ratsastessa. Olisi aivan täydellistä jos löytyisi samanmallisia 3/4 hihalla, jotka eivät ole yhtä kuumia kesällä. Myös kauluspaidat ovat mieleeni, ne kun antavat ryhdikkään ja todella asiallisen ilmeen.

Tykkään siis klassisesta tyylistä, mutta haluaisin uudistaa värimaailmaani. Beiget ratsastushousut olisivat todella nätit. Niihin voisi sitten yhdistää vaikkapa vadelmanvärisen, pehmeän kauluspaidan tai vaikkapa neonvärisen takin kivoilla yksityskohdilla. Luonnoliseen väriin kun voi yhdistää villimpiäkin vaihtoehtoja.

Ronjaa en kuitenkaan haluua pukea kokonaan pinkkiin. Hän sopii erittäin hyvin tummansiniseen, beigeä en ole kokeillut mutta sekin voisi olla hyvä vaihtoehto. Siihen saisi kuitenkin nostetta ja pirteämpää ilmettä jos lisäisi vaikkapa juuri tuohon vadelmanväriseen paitaan sopivan reunusnauhan tai hieman kimallusta. 

"Because diamonds are a girl's best friend."

Kannustetaan kaveria

Maneesissa on hyytävän kylmä. 4 ratsukkoa verryttelee pienellä alueella, yksi suorittaa radalla. Katsomosta kuuluu pientä muminaa, muuten koko rakennus on aivan hiljaa. Kaijuttimista kuulutetaan viimeisen ratsukon tulos. Prosenttimäärä on 64,5 % ja hän menee sillä tuloksella johtoon. Kukaan ei muuta ilmettään.

Tämä tilanne on minulla aivan liian tuttu. Me täällä Suomessa emme osaa iloita kaverin tai joukkueemme puolesta. Me suoritamme yksilöinä, emme joukkueena. Liian usein kävelemme voittajaratsukon ohi onnittelematta ja liian usein iloitsemme siitä että kaveri kielsi ulos tai että hevonen säikkyi radalla.

Tähän tarvitaan muutos. Meillä ei täällä Suomessa ole varaa siihen että painamme alas toisiamme. Tallikaveria pitää kannustaa. Positiivisessä ympäristössä ihmiset kehittyvät ja viihtyvät aivan toisella tavalla kuin sellaisessa missä myhäillään tyytyväisesti kun kaveri epäonnistuu. Meidän pitää alkaa katsomaan onnistumisia isommasta näkökulmasta. Joka ikinen kerta kun joku onnistuu tavoitteisaan, olisi se sitten PM kullan voitto tai se että uskaltaa laukata kokonaisen kierroksen ilman taluttajaa, pitää kannustaa. Sama pätee siihen kun kaveri epäonnistuu ja häntä harmittaa. Silloin kavereiden pitää olla vieressä, ottaa kädestä kiinni ja kehottamaan kokeilemaan uudestaan.

Se, että joku toinen onnistuu kilpailuradalla ei ole itseltään pois. Kukaan ei ole määritelly että tässä luokassa saa olla enintään 10 nollaradan ratsukkoa tai että tuomari saa luokan aikana antaa enintään 20 7aa. Radalle lähdetään aina puhtaalta paperilta, olisiko sitten edeltävä ratsukko tehnyt johtotuloksen tai pohjanoteerauksen.

Sen sijaan kun että katsomme kaveriamme vinoon hänen voittaessaan kun meillä on itse mennyt huonosti, kannattaa katsoa asiaa toisesta näkökulmasta. Tehdään toisten onnistummisista motivaationlähteitä. Kannattaa kysellä miten hän valmistautuu kilpailuihin, miten hän ratkoaa esim. sen jos häntä jännittää tai miten hän onnistuu reagoimaan tarpeeksi nopeasti radalla. Aina kannattaa miettiä miten pystyisi kääntämään tilanteen sellaiseksi että kehittäisi itseään ratsastajana.

Myönnän että olen itsekkin kuulunut tähän joukkoon. Olen hiljaa iloinnut kun muut epäonnistuvat ja harmitellut kun he suorittavat paremmin kuin minä. Eikö tämä kuullostakkin sairaalta? Silti tämä on meidän todellistuutta. Tälläisessä ympäristössä harvat pystyvät kehittymään ja monet tuntevat että hevosmaailma on kylmä ja kova.

Siksi olenkin tehnyt muutoksia ajattelutapaani. Hevosharrastusksen pitää olla sellainen että tallille on kiva tulla ja että siellä viihtyy. Kaikkihan jaamme yhteisen innostuksen ja rakkauden hevosia kohtaan. Olen oppinut iloitsemaan toisten menestyksiä rehellisellä ja aidolla tavalla. Kyselen mielläni kilpailukuulumisa kavereiltani ja työnnän mustasukkaisuuteni pieneen nurkkan. Koska sitä nousee vielä pintaan. Muutos ei tapahdu parissa päivässä, vaan sille pitää antaa aikaa. Mutta joka kerta kun tunnen että höh, miksen minäkin, niin mietin toiste. Kaverini ovat tehneet aivan upeata työtä, ja kaikkien pitää saada onnistua. Kysyn itseltäni mitä minä voin oppia tästä, katson heidän ratsastustaan ja otan mallia. Näin me kaikki kehitymme eteenpäin ilman sitä kylmää ja viileää tunnelmaa jota esiintyy aivan liian usein etenkin koulukisoissa.

Joten. Ensi kerralla kun koet että harmittaa kun kaverisi onnistuu jossain. Tukahduta mustasukkaisuuden tunteet tyynyn alle, mieti miten ihanalta se tuntuu kun onnistuu ja kerro hänelle miten aidosti iloinen olet hänen puolesta. Kehuminen on ilmaista, se ei ole sinulta pois ja tiedät itsekkin miten hyvältä se tuntuu kun joku tulee ja kehuu hyvää suoritustasi.

"It took us so long and we worked so hard
We came so far just to compete"

Hoitelupäivä

Ronjan kanssa meillä oli eilen oikea hoitelupäivä. Käveltiin maneesissa noin puoli tuntia, pesin sen ihottumaa, rasvasin turpaa ja maalasin kaviot kaviorasvalla. Tein kaikkea sellaista mitä en ole talven aikana tehnyt, mutta mitä on kiva tehdä nyt kun kevät koittaa ja alkaa taas huomioimaan miten paljon se viimeinen silaus vaikuttaa lopputulokseen..

Omasta mielestäni yksityiskohdat ovat todella tärkeitä. Se luo huoliteltun ja siistin kokonaisuuden. Samalla olen itse aivan liian lepsu viimeistelyn kanssa. En pese varusteitani joka päivä enkä siisti Ronjan harjaa kovinkaan usein. Tuntuu että aika ei arjessa riitä niihin pieneen yksityiskohtaan. Uskon kuitenkin että tämä on täysin puppua. Se että pesee suitset ratsastuksen jälkeen tai siistii vuohiskarvat ei vie montaa minuuttia.

Uskon että ratsukon siisteydellä on vaikutus sen suoritustasoon. En siksi että tuomarit antaisi siitä enemmän pisteitä, vaan siten että sekä hevoselle että ratsastajalle tulee parempi olo. Onhan se kivempaa ratsastaa jos varusteet ovat edustavassa kunnossa, hevonen on harjattu niin että karvapeite kiiltää ja ratsastajalla on puhtaat ja siistit vaatteet. Tämä ei tarkoita sitä että tarvii Kingslandin tai Pikeurin varusteet että voisi suorittaa hyvin, vaan sitä että ratsukon yleisilme on siisti ja huoliteltu. Se on merkki siitä että ratsastaja välittää tilanteesta ja että hän arvostaa sitä että hän pääsee valmentautumaan tai kilpailemaan. Se luo siihen hetkeen enemmän tärkeyttä ja halua suorittaa paremmin.

Siksi ajonkin parantaa omaa toimintaani. Siisteys on osa ammattimaista ilmettä ja kuvaa. Haluan että Ronjan kanssa edustamme tästä lähtien aina puhdistetuissa varusteissa, huolituissa asukokonaisuuksissa ja ilman ylimääräisiä karvatupsuja. Silloin saa hyvän lähtökohdan korkeatasoiseen valmentautumisseen ja kilpailemiseen.

"The details are not details. They make the design."

 - Charles Eames

Mielikuvitushahmoni

Eilen Minnan teoriassa puhuttiin siitä miten voi laatia itselleen urheilupersoonan. Tämä tehdään siten, että omassa päässään erottelee esim. urheilupersoonan, tyttöystäväpersoonan ja pikkusiskopersoonan toisistaan. Tämä helpottaa sitä että pystyy keskittymään paremmin tehtäväänsä ja luomaan ympäriinsä sellaisen tunnelman että pystyy suorittamaan parhaansa.

Minulle on viime kausien aikana syntynyt jännitys- ja keskittymisongelma kilpailuissa. Pelkään sitä, että ajatukseni alkavat karkailla ja että minua alkaa jännittää. Tämä johtaa tietysti siihen että minua alkaa jännittää. Siksi mietin, että tästä mielikuvitushahmo ajattelutavasta voisi olla minua paljonkin hyötyä.

Minkälaisen mielikuvitushahmon haluaisin sitten minulle laatia?

Olen viime vuodesta asti ihaillut Daniel Bachmann Andersenia. Hän ratsastaa upeasti ja tammallaan Donna Silver hän on saavuttanut aivan mielettömiä tuloksia. Samalla hänen kanssaan on todella helppo jutella ja hänellä on aina nauru herkässä.

Tämän takia päätin ottaa Danielin mielikuvitushahmoni perusteeksi. En ole koskaan nähnyt hänen käyttäytymistään kisoissa, mutta olen puhunut hänen kanssaan ja nähnyt hänen ratsastavan monta eri hevosta, joten lähdin siitä muokkailemaan minun omaa "kisapersoonani". Tälläinen siitä tuli. Hahmoahan voi ja varmaan pitääkin muokata ajan mittaan, kun omat ajatukset ja vahvuudet sekä heikkoudet muuttuvat.

Mielikuvitushahmoni kaudelle 2014:

1. Keskittynyt - Haluan että kisahahmoni on keskittynyt. Hän keskittyy 100 % ainoastaan siihen hetkeen, siihen tehtävään mikä hänellä on edessään. Hän keskittyy ainoastaan siihen mihin hän voi vaikuttaa, eli omaan mieleen, kehoonsa ja hevoseensa, kaiken muun hän sulkee pois.

2. Tavoitteikas - Hahmollani on jokaiselle kilpailulle oma tavoite. Oliko se sitten ratsastaa rata läpi paremmalla energialla kuin viimeksi tai voittaa luokka, sillä ei ole väliä, kunhan tavoite on olemassa.

3. Päättäväinen - Kisahahmoni on päättänyt tavoitteensa ja silloin hän myös ratsastaa sen eteen. Hän ei anna pienten murheiten tai toisten mielipiteet vaikuttaa tähän.

4. Suunitellmallinen - Tavoitteen perusteella hän tekee suunnitelman jonka avulla hän pääsee haluaamansa tavoitteeseen. Hahmollani on verryttely kirjattuna paperille, jotta hän varmasti muistaa sen.

5. Joustava - Samalla kun kisahahmollani on tarkka suunitelma, hän on myös joustava. Hevoset eivät toimi joka päivä samalla tavalla, vaan ne ovat eläviä olentoja. Joskus verryttelyssä pitää tehdä monta siirtymistä, vaikka onkin suunnitellut tekevänsä laukanvaihtoja. Useimmiten voi kuitenkin verrytellä pitkälti samalla tavalla jokaisessa kisassa.

6. 110 % antava - Kisahahmoni tekee aina kaikkensa hevosen selässä. Hän tekee sen viimeisen puolipidätteen ennen laukanvaihtoa ja hän ratsastaa eteen ravia jotta hevonen näyttää parhaat puolensa. Hän ohjaa hevosensa päättäväisesti radan läpi ja hän ei jätä mitään sattuman varaan.

7. Nopeasti regoiva - Kisahahmoni reagoi nopeasti hevosen virheisiin ja korjaa ne jo ennenkuin ne syntyvät. Hän ei jää istumaan ja murehtimaan huonoa tunnetta, vaan hän reagoi ja tekee tarvittavan siihen korjaamiseen.

8. Tunteiden poissulkija - Kisahahmoni ei tunne tunteita hevosen selässä. Ei ainakaan negatiivisiä. Hän ei jää murehtimaan tai harmittelemaan epäonnistunutta liiketä tai huonoa tunnetta, vaan hän reagoi siihen ja korjaa hevostaan siten että hän loppuradasta pääsee omalle suorittamistasolleen.

9. Ystävällinen - Kisahahmoni kohtelee hevostansa, apujoukkojansa sekä kaikkia muita ihmisiä ystävällisesti. Hän kiittää ja arvostaa niitten apua, samalla kun hän ei anna niitten vaikuttaa suunitelmaansa.


Tälläinen on minun kisahahmoni. Hän on ammatimainen ja päätäväinen, samalla ystävällinen ja kiitollinen. Hän ottaa aina huomioon hevosen tunnetilan ja olemuksen, mutta ratsastaa sitä siitä huolimatta päättäväisesti ja tavoitteikaasti. Hän ei kilpailuissa mieti muuta kun suoritustaan, vaan jättää kaikki turhat mietteet suorituksen jälkeiselle ajalle. Hän on huippukilpailija ja hän antaa aina kaikkensa onnistuakseen.

Olen todella innoissani tästä. Uskon että tämän avulla tulen pystymään suorittamaan paremmin ja tasaisemmin kuin aiemmin. Kun minulla on kisahahmoni johon voin astua sisään kisoissa uskon että pystyn rauhoittumaan ja keskittymään paremmin kuin ennen sillä sen avulla tiedän miten minun pitäisi olla ja käytäytyä kilpailupaikalla.

Carry ja minä viime vuoden SM palkintojenjaossa. Kuva (C) by: JB-kuvaus

Hokkeja ja vaaleanpunaisia siteitä

Heippa,

Tämä kyllä hieman harmittaa kun en pysty kirjottamaan teille kunnollisia treeni tai kilpailupostauksia. Ronja ei siis tällä hetkellä ole valmennettavassa kunnossa, sillä kun on yläreidessä revähdys. Parin viikon päästän Ronja pitäisi kuitenkin olla tosta toipunut ja silloin pääsen tänne päivittelemään sitten paremmin miten edistymme.

Kävimme kuitenkin tänään Ronjan kanssa lyhyellä kävelyllä maastossa auringon paistaessa niin ihanasti. Ronja kun ei ole ennen meille tuloa varmaankaan maastoillut melkein yhtään, niin hänen mielestä metsässä kaikki on hieman jännittävää ja pelottavaa. Siksikin neiti puhisteli ja lähti kävelemään aikas reipasta vauhtia metsätietä pitkin. Tunnen itseni aina niin kääpiöksi kun hän ojentaa kaulaansa ja jää seuraamaan jotain omasta mielestään todella jännää. Onneksi Ronja osaa käyttäytyä vaikka sitä hiemankin pelottaisi eikä hyppää syliin.

Kävelyn jälkeen päätin puhdistaa ja huolehtia hokkihaavasta jonka Ronja oli saanut kolhittuaan itsensä tarhassa. Haava vuosi vielä hieman verta joten päätin laittaa siihen siteen. Minulle tuli kyllä tyhmä olo kun aloin miettiä että jaa-a, mitenköhän sellanen side laitetaan. Reilu kymmenen vuotta minulla kuitenkin on oma heppa tallissa seisonut, mutta siitä huolimatta siteenlaito taitoja ei ole. Sidettä aloin kuitenkin väkertää Ronjan jalkaan haavalappua, Cothivettiä ja itsekiinnityvää teippiä käyttäen. Voin ilokseni kyllä sanoa että vaikka se nyt ei varmaan maailman hienoin tai paras side ollutkaan, niin se täytti virkaansa vallan mainiosti. Ronja kyllä sitä kuitenkin häpesi kun sideteippi oli vaaleanpunaista liiloilla sydämmillä. 

Huomenna on vuorossa Minnä Leppälän pitämä kilpailuteoria. Odotan sitä innolla vaikka en itse pääsekkään analysoimaan ja miettimään rataa ja harjotteluesitymistä Ronjan loukkaantumisen takia. 

Tässä vielä teille pieni musiikkivinkki. Itse kuuntelen todella paljon musiikkia, joten näitä vinkkejä tulee varmaan esiintymään aika paljon täällä blogissa. Nauttikaa ja hymyilkää.

Hei!

Hei ja tervetuloa tänne blogiini.

Nimeni on Micaela ja olen 20 vuotta vanha tyttö.

Tähän alkuun voisin esitellä itseni lyhyesti. Fyysiseltä olemukseltani olen noin 170 cm pitkä ja hoikan mallinen tyyppi jolla on pitkät ruskeat hiukset ja vihreät silmät. Näin talvella tykkään pukeutua hameisiin ja isohkoihin puseroihin, vaikka ylläni näkyy myös tiukat farkut ja kauluspaidat. Kesällä lempparini on farkkusortsit ja painautustoppi. Valkoiset Converset ovat luottokenkäni, ne jalassa olo on kuin kotona.

Luonteeltaani olen iloinen ja energinen. Puhelen mielelläni niitä näitä ja joskus juttujen taso on niin alhainen että minut voisi luokitella 5-vuotiaaksi. Minulla on aina nauru lähellä, vaikka omaankin paljon temperamenttia. Tylsistyn nopeasti enkä jaksa kovinkaan kauan keskittyä asioihin jotka eivät innosta.

Koska tämän blogin nimi kuitenkin on "Micaela ratsailla" mikä vahvasti viittaa siihen että tänne tulee enimmäkseen ilmestymään hevosiin ja ratsastukseen liittyviä kirjoituksia olisi varmaan myös hyvä kertoa hieman hevostaustastani ja missä tällä hetkellä olen ratsastuksessani.

Olen ratsastanut aivan pienestä pitäen. Äidillä oli silloin oma hevonen ja lähdimme aina siskoni kanssa innokkaasti mukaan tallille. Ratsastustunnit aloitin 4-vuotiaana ja oman ponin sain 9-vuotiaana. Sille tielle sitten jäinkin. Kouluratsastusksesta muodostui se oma laji ja olen kilpaillut aktiivisesti 12-vuotiaasta asti. Parhaisiin tuloksiin voi laskea poni SMien 10. sija ponilla nimeltä Marshland Shandy, Juniori cupin 4. sija Karino S:llä ja viime vuoden 4. sija nuorten ratsastajien SM:kisoissa Carry Jr.lla.

Viime vuosi oli minulle ratsastajana tuloksien kannalta paras. Carry Jr.lla päästiin hienoihin tuloksiin sekä SM kisoissa että Finnderbyssä kansainvälisissä luokissa. Meidät nimetiin PM-joukkueen varasijalle ja minusta tuntui että ainoastaan taivas oli rajana tätä kilpailukautta ajatellen. Haaveni kuitenkin murskattiin kun Carry jouduttiin lopettamaan ähkyn takia 30.6.2013. 

Carry vuoden SM kisoissa

Carryn kuoleman jälkeen olin todella hukassa. Elämästäni oli viety pohja ja turva ja koko ratsastusharrastukseni oli yhtäkkiä aivan sekasin. Pari viikkoa olin todella kateissa enkä tiennyt mitä tehdä. Kävimme kaksi viikkoa Carryn poismenon jälkeen katsomassa Falsterbo Horse Show kisoja Ruotsissa siskoni ja parhaan kaverini kanssa. Seurailin kouluratsastusverryttelyä, tunnustelin tunteitani ja mietin. Tunsin miten sydämeni veti minua hevosten pariin, että en vielä ollut valmis luopumaan tästä. Että minä olin jo niin hyvällä tiellä, että en voisi niin helpolla vain luovuttaa. Että minä halusin ratsastaa, että minä halusin elää hevoselämää. Kun vihdoin tein päätökseni, että haluan jatkaa hevosten parissa, oloni oli todella helpottunut. Olin tehnyt valintani, olin valmis jatkamaan.

Tämän johdosta hevosenetsintäprosessi lähti käyntiin ja syyskuun lopulla 7-vuotias tamma nimeltä High Heelz Firfod nousikin hevosautosta tallinpihaan. Lempinimeltään Ronja on iäkseen todella raaka, mutta hän omaa aivan mielettömän paljon potentiaalia ja hän on minulle tällä hetkellä juuri se oikea hevonen. Luonteeltaan hän on hieman ujo ja itseensä vetäytyvä, mutta päivä päivältä hän muuttuu sosiaalisemmaksi. Tavoitteeni tälle kaudelle on päästä opettelemaan Ronjalle kilpahevosen elämää ja kouluttamaan Ronjaa eteenpäin jotta hän ensi kaudella voisi jo kilpailla vaikeissa luokissa. 

Ronja ja minä pari viikkoa sitten

Tästä tuli nyt kilometrin pituinen aloitus, toivottavasti se ei haittaa. Jos jokin jäi vaivaamaan mieltä, niin saatte mielellään laittaa kommentia. Lähiakoina pyrin saamaan ylös esittelyt sekä minusta että Ronjasta erillisille sivuille, joista niitä on siiten helppo lukea.Toivotan teidät kaikki lämpimästi tervetuloa.