Tämä tilanne on minulla aivan liian tuttu. Me täällä Suomessa emme osaa iloita kaverin tai joukkueemme puolesta. Me suoritamme yksilöinä, emme joukkueena. Liian usein kävelemme voittajaratsukon ohi onnittelematta ja liian usein iloitsemme siitä että kaveri kielsi ulos tai että hevonen säikkyi radalla.
Tähän tarvitaan muutos. Meillä ei täällä Suomessa ole varaa siihen että painamme alas toisiamme. Tallikaveria pitää kannustaa. Positiivisessä ympäristössä ihmiset kehittyvät ja viihtyvät aivan toisella tavalla kuin sellaisessa missä myhäillään tyytyväisesti kun kaveri epäonnistuu. Meidän pitää alkaa katsomaan onnistumisia isommasta näkökulmasta. Joka ikinen kerta kun joku onnistuu tavoitteisaan, olisi se sitten PM kullan voitto tai se että uskaltaa laukata kokonaisen kierroksen ilman taluttajaa, pitää kannustaa. Sama pätee siihen kun kaveri epäonnistuu ja häntä harmittaa. Silloin kavereiden pitää olla vieressä, ottaa kädestä kiinni ja kehottamaan kokeilemaan uudestaan.
Se, että joku toinen onnistuu kilpailuradalla ei ole itseltään pois. Kukaan ei ole määritelly että tässä luokassa saa olla enintään 10 nollaradan ratsukkoa tai että tuomari saa luokan aikana antaa enintään 20 7aa. Radalle lähdetään aina puhtaalta paperilta, olisiko sitten edeltävä ratsukko tehnyt johtotuloksen tai pohjanoteerauksen.
Sen sijaan kun että katsomme kaveriamme vinoon hänen voittaessaan kun meillä on itse mennyt huonosti, kannattaa katsoa asiaa toisesta näkökulmasta. Tehdään toisten onnistummisista motivaationlähteitä. Kannattaa kysellä miten hän valmistautuu kilpailuihin, miten hän ratkoaa esim. sen jos häntä jännittää tai miten hän onnistuu reagoimaan tarpeeksi nopeasti radalla. Aina kannattaa miettiä miten pystyisi kääntämään tilanteen sellaiseksi että kehittäisi itseään ratsastajana.
Myönnän että olen itsekkin kuulunut tähän joukkoon. Olen hiljaa iloinnut kun muut epäonnistuvat ja harmitellut kun he suorittavat paremmin kuin minä. Eikö tämä kuullostakkin sairaalta? Silti tämä on meidän todellistuutta. Tälläisessä ympäristössä harvat pystyvät kehittymään ja monet tuntevat että hevosmaailma on kylmä ja kova.
Siksi olenkin tehnyt muutoksia ajattelutapaani. Hevosharrastusksen pitää olla sellainen että tallille on kiva tulla ja että siellä viihtyy. Kaikkihan jaamme yhteisen innostuksen ja rakkauden hevosia kohtaan. Olen oppinut iloitsemaan toisten menestyksiä rehellisellä ja aidolla tavalla. Kyselen mielläni kilpailukuulumisa kavereiltani ja työnnän mustasukkaisuuteni pieneen nurkkan. Koska sitä nousee vielä pintaan. Muutos ei tapahdu parissa päivässä, vaan sille pitää antaa aikaa. Mutta joka kerta kun tunnen että höh, miksen minäkin, niin mietin toiste. Kaverini ovat tehneet aivan upeata työtä, ja kaikkien pitää saada onnistua. Kysyn itseltäni mitä minä voin oppia tästä, katson heidän ratsastustaan ja otan mallia. Näin me kaikki kehitymme eteenpäin ilman sitä kylmää ja viileää tunnelmaa jota esiintyy aivan liian usein etenkin koulukisoissa.
Joten. Ensi kerralla kun koet että harmittaa kun kaverisi onnistuu jossain. Tukahduta mustasukkaisuuden tunteet tyynyn alle, mieti miten ihanalta se tuntuu kun onnistuu ja kerro hänelle miten aidosti iloinen olet hänen puolesta. Kehuminen on ilmaista, se ei ole sinulta pois ja tiedät itsekkin miten hyvältä se tuntuu kun joku tulee ja kehuu hyvää suoritustasi.
"It took us so long and we worked so hard
We came so far just to compete"
We came so far just to compete"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti